By pasadena on Mar 1, 2018 2:18:33 GMT 2
Kokonimi: Leonore Baldwinintytär
Kutsutaan: Leonore, "Sisar Leonore"
Syntymäaika: 21. päivä Toista Sadonkuuta vuonna 2188
Ikä: 31
Laji: Ihminen
Sukupuoli: Nainen
Siviilisääty: Naimaton, ei lapsia
Uskonto: Äiti ja Soturi, painottaa Äidin palvontaa
Kielitaito: Hagram (äidinkieli), hyvin vähäisesti eldalieta
Syntymäpaikka: Maalaiskylä Airanin kaupungin lähettyvillä, Punavuorten maakunta, Keski-Troian (nykyinen Meresin haltiavaltakunta)
Nykyinen asuinpaikka: Ganosport, Keski-Troian
Asuminen: Äidin rakkauden sisarkunnan luostarissa Käden saarella, pieni makuukammio, jonka jakaa kolmen muun noviisin kanssa.
Asema: Äidin rakkauden sisarkunnan jäsen, papitarnoviisi, "lapsi"
Ulkonäkö
Varreltaan nainen on lyhyt — pituutta on hieman päälle 150 cm — ja hoikka, Leonore noudattaa askeettista ruokavaliota ja toisinaan paastoaa. Vartalon muodot jäävät tavallisesti tasapaksujen noviisivaatteiden alle piiloon. Iho on heleän vaalea. Naisella on leveät, suorastaan jykevät kasvot ja vahva, pyöreä leuka sekä matala otsa. Poskipäät erottuvat selkeästi. Nenä on vahva ja nenänpää nousee lievästi ylöspäin. Silmät ovat metsänvihreät, kaukana toisistaan ja raskasluomiset antaen naiselle raukean yleisilmeen. Kulmakarvat ovat tummat ja kasvavat tuuheina. Huulet ovat täyteläiset. Naisen ääni on tasainen ja matalahko.
Leonoren hiukset ovat kuparinruskeat ja laskeutuvat paksuina, suorina suortuvina alaspäin. Jokin aikaa sitten hiukset leikattiin kömpelösti lyhyeksi ja toimenpide näkyy niissä edelleen; naisen latvat eivät yllä vielä olkapäihin ja malli ei ole hänelle edukseen. Leonore piilottaakin siksi mielellään päänsä hilkan alle.
Pukeutuminen
Leonorella on käytössään aina yksi vaatekerta, joka pyykkipäivänä lähtee kiertoon. Papitarnoviisin asukokonaisuuteen kuuluu pellavainen alusmekko, kermanvaalea pitkähihainen villamekko, sekä päällimmäiseksi asetettava kellanruskea pellavaesiliina, jota papitarnoviisit käyttävät. Hiusten peittona on samaa sävyä oleva kevyt hilkka, joka lepää takaraivolla huivineulan avulla. Puvun vyötäisillä on ohut vyö, jossa roikkuu litteä nahkapussukka, joka on koristeltu polttokuvioin. Pussukassa säilytetään joitain pieniä papitarnoviisille olennaisia esineitä, kuten rukoiluamulettia. Jalkineina ovat ohuet nahkatossut, mutta on tavallista kulkea sisätiloissa myös avojaloin lämpimällä säällä. Vaatteet ovat vaatimattomat eikä niissä ole koristuksia, mutta ne ovat siistit ja ehjät. Kaupungilla liikkuessa on käytettävä harmaata hupullista viittaa, joka yltää maahan asti ja suljetaan edestä.
Muuta maallista omaisuutta naisella ei ole sisarkunnan sääntöjen mukaisesti.
Luonne
Leonore on koko persoonaltaan käynyt läpi valtavia muutoksia elämänsä aikana. Nuorena tyttönä hän oli hyvinkin itsepäinen, voimakastahtoinen lapsi, joka piti tiukasti puoliaan. Naapurinlasten seurassa hän oli usein se, joka johti leikkejä luoden ihmeellisiä seikkailuja tuttuihin maisemiin. Vaikka pieni Leonore osallistuikin kotitalonsa töihin, hän inhosi paikallaan istumista neula kourassa tai pitkäpiimäistä ahertamista eikä nähnyt raatamisessa mitään erityistä arvoa. Asiaa ei auttanut se, että tyttö ei jaksanut keskittyä yhteen tehtävään vaan hutaisi sen kiireellä valmiiksi tai jätti kokonaan kesken. Hän ystävystyi helposti niiden kanssa joista piti, mutta kantoi myös sitkeästi kaunaa niille, joiden näki toimivan epäreilusti.
Aikuistuessaan Leonore joutui karun elämän koulimaksi ja muuttui varovaisemmaksi. Oli parempi olla herättämättä huomiota ja vältellä vaikeuksia. Armottomina sotavuosina naisen päivät täyttyivät selviytymisestä ja todellinen Leonore tuntui lipuvan jonnekin kauemmas, korvautuen hiljaisella, ahdistuneella olennolla, joka teki mitä tahansa pärjätäkseen viikosta toiseen. Tänä aikana Leonoren omanarvontunne kuihtui olemattomiin.
Päädyttyään Ganosportiin Äidin rakkauden sisarkunnan rangaistuslaitokseen ja löydettyään uutukaisen uskonsa, kävi nainen läpi positiivisen muodonmuutoksen. Vaikka Leonore edelleen pitää itseään alimmista alimpana, suorastaan saastuneena, toivoo hän saavansa elämälleen uuden suunnan sisarkunnan kautta. Hän pyrkii pysymään reippaana ja toimeliaana, täyttää päivänsä työllä ja rukoilulla — ja toisinaan onnistuukin tässä, mutta hänen vanhat vikansa, hajamielisyys ja impulsiivisuus hankaloittavat asiaa. Välillä noviisi sortuu murehtimaan vanhoja pelkojaan ja epäröi, onko hänen uskonsa Jumaliin vahvalla pohjalla lainkaan. Paremmilleen Leonore on nöyrä ja kuuliainen, vaikka sisäisesti vanha persoona nostaakin päätään ja tahtoisi sanoa vastaan. Ystävilleen nainen on kiltti ja herkeämättömän avulias, suorastaan kiusallisen uhrautuva. Huonoina hetkinään Leonore rankaisee itseään kilvoittelemalla, esimerkiksi paastoamalla, mutta pohjimmiltaan hän nauttii mukavuudesta ja pienistä nautinnoista.
Naisen suhtautuminen muihin kansoihin vaihtelee. Airanissa asuessaan hän oli kiinnostunut haltioista ja opetteli heidän kieltään innokkaasti. Nykyään hän katsoo haltioita uskontonsa ja haltiavaltakunnan nousun värittämien linssien läpi ja pitää heitä uhkana.
Kyvyt
Leonore ei omaa taistelutaitoja eikä hänelle ole opetettu aseenkäsittelyä. Tappeluun joutuessaan nainen turvautuukin lähinnä puhtaaseen henkiinjäämisvaistoonsa. Kasvettuaan maatalossa ja työskenneltyään piikana Leonore osaa laajasti kädentaitoja kutomisesta pyykkäämiseen ja eläinten kasvattamisesta ruuanlaittoon; hän tietää yhtä jos toista lääkekasveista ja kansanuskomuksista. Suurimpana kompastuskivenä Leonoren tiellä vastuulliseksi taloudenhoitajaksi on aina ollut hänen hajamielisyytensä ja verkkaisuutensa, joskin hän on luostarissa eläessään oppinut hieman säntillisemmäksi. Ajoittaisesta poissaolevuudestaan huolimatta nainen kykenee painamaan mieleensä haastavia tekstejä, kuten pitkiä rukouksia, tarinoita ja lauluja.
Leonore ei ole osoittanut minkäänlaista konkreettista taipumusta magiaan, mutta hän itse uskoo, että hänen aikaisemmin kokemansa näyt ovat voineet olla todellisia viestejä Jumalilta, erityisesti Äidiltä. Nainen olettaa, että näyt voivat merkitä jotain tärkeää, kuten tulevaisuuden tapahtumia, kunhan niitä osaa tulkita oikein. Leonore ei ole täysin varma onko hän todella ollut yhteydessä Jumaliin vai oliko kyseessä vain harhanäkyjen sarja, mutta hänen epäröinninsä johtuu enemmän nöyryydestä kuin skeptisyydestä. Viime aikoina nainen ei ole nähnyt näkyjä tai kuullut ääniä.
Leonore puhuu äidinkielenään hagramia, jota hän osaa lukea kohtalaisesti ja kirjoittaa heikosti. Airanin vuosinaan nainen oppi myös jonkin verran eldalien alkeita, mutta on unohtanut niistä jo osan lähtönsä jälkeen.
Perhe
Isä Baldwin (2164-2190), äiti Hille (2168-2190), kasvattivanhemmat setä Trutwin (2167-2201) ja täti Ottilie (s. 2170, elossa). Kasvattisisarukset Baldwin (s. 2188, naimisissa), Hugo (2190-2191, kuoli pienenä), Ottilie (2191-2216, kuoli naimattomana), Hannus (s. 2194, naimisissa), poikavauva (s. 2196, kuolleena syntynyt), Isentrud (s. 2197, kuoli pienenä). Lukuisia muita sukulaisia ja serkkuja.
Suhteet
Ei ole pitänyt yhteyttä kehenkään sukulaiseensa tai entiseen ystäväänsä sitten Airanista lähdön. On saanut uusia tovereita sisarkunnan parista.
Menneisyys
Leonoren vanhemmat, Baldwin ja Hille, olivat molemmat kotoisin eräästä Airanin kaupungin lähiseudulla sijaitsevasta maalaiskylästä. Heitä ei voinut laskea maaseudun köyhimpiin talonpoikiin, sillä Baldwinin perhe omisti pienen tilkun maata ja oman tilan. Perittyään tilukset, mies meni naimisiin hurmaavan naapurintytön kanssa ja muutti tuoreen vaimonsa kanssa juuri valmistuneeseen uuteen taloon. Ensimmäinen lapsi, pieni Leonore-tytär, syntyi seuraavana syksynä. Kaiken piti olla juuri kohdallaan perheen kasvattamista varten.
Onni ei kuitenkaan hymyillyt Leonoren vanhemmille sen pidemmälle. Tuskin kahta vuotta myöhemmin pyyhkäisi seudun yli pilkkukuumeaalto. Ensimmäiseksi sairastui Baldwin, joka saapui markkinareissulta kuumeesta houraillen. Mies menehtyi parin viikon sairastamisen jälkeen. Hautajaispäivänä raskaana oleva Hille valitteli väsymystä ja jo seuraavana aamuna hänen iholleen olivat ilmestyneet pahaenteiset rakkulat, jotka ennakoivat hänen kuolemaansa joitakin päiviä myöhemmin. Näin Leonore jäi orvoksi ennen kolmatta ikävuottaan. Perheen maat peri tytön setä Trutwin, joka vaimonsa Ottilien kanssa ryhtyivät lapsen holhoojiksi. Leonore jätti taakse onnettomien muistojen sävyttämän kotinsa ja muutti sukulaistensa luokse.
Tytön lapsuus ottovanhempiensa huomassa oli vaikea. Trutwin viihtyi lähinnä metsällä eikä tuntunut noteeraavan veljentytärtään lainkaan. Ottilie-tädin kohdalla oli päinvastainen ongelma: Ottilie oli hyvin valpas, moneen paikkaan ehtivä nainen, joka yritti parhaansa mukaan pitää Leonoren kurissa ja nuhteessa. Koska tyttö oli vanhimmasta päästä kasvattisisarustensa keskellä eikä talon toinen tytär ollut kovinkaan terävä päästään, odotti täti juuri Leonoren ottavan vastuuta taloudenpidosta hänen rinnallaan. Leonore inhosi tätinsä komentelevaa asennetta ja oireili pahaa oloaan uhmakkaasti tiuskimalla. Mitä enemmän Ottilie ja Leonore kiistelivät, sitä myrkyllisemmiksi heidän välinsä muuttuivat.
Leonoren ollessa kaksitoistavuotias hänen setänsä teloi kätensä metsästysretkellä ja kärsi vuoden päivät haavan parantuessa ja pahentuessa ennen kuin kuoli. Maat siirtyivät perheen vanhimman pojan, Baldwinin nimiin, Ottelian jäädessä leskirouvana talon varsinaiseksi emännäksi. Muutamaa vuotta myöhemmin Leonore alkoi saada tarpeekseen kotioloistaan. Hän olisi pian naimaiässä ja se voisi periaatteessa tarjota pakoreitin itsenäisyyteen, mutta olisi epätodennäköistä, että täti hyväksyisi minkäänlaista liittoa. Sitten tarjoutui houkuttava tilaisuus, kun ystävä Leonoren naapurista, Agnete, kertoi olevansa lähdössä Airanin kaupunkiin palvelijaksi sukulaistensa kutsusta. Leonore teki siinä hetkessä päätöksen liittyä hänen seuraansa. Hän pakkasi vähät tavaransa, karkasi nukkuma-aitastaan keskellä yötä ja piiloutui kuorman joukkoon siinä kärryssä, jossa hänen ystävänsä matkusti. Epämukavan matkan jälkeen hän astui esiin ja kulki ystävänsä rinnalla kaupungin porttien lävitse esiintyen tämän serkkuna. Molemmat pestattiin samaan talouteen piioiksi Leonoren tarjoutuessa työskentelemään aluksi ruokapalkalla. Oli vuosi 2203.
Naiivi tyttö sai pian kokea selkänahassaan palvelijan osan lujuuden. Raskasta työtä aamuhämärästä yömyöhään, isäntäperhe, jonka jäsenten ystävällisyys ja vilpittömyys piikatyttöä kohtaan vaihteli rajusti. Leonore oppi pitämään itsestään huolta ja välttelemään vaikeuksia. Hän ihmetteli vanhan haltiakaupungin outoja näkyjä ja tutustui Agneten kanssa kaupunkihaltioihin, joiden kautta tyttö myös oppi eldalien alkeet. Leonoren menneisyys ei jättänyt häntä aivan rauhaan, sillä toisinaan Baldwin-serkku, toisinaan joku toinen kylän mies saapui kyselemään hänen peräänsä ja pyrki suostuttelemaan tämän palaamaan. Tyttö oli kuitenkin jo puhtaasta itsepäisyydestä päättänyt jäädä Airaniin. Tulevaisuuden suunnitelmat olivat epäselvät, mutta kaiketi hän löytäisi miehen ja asettuisi aloilleen, kaukana ikävästä suvustaan.
Muutamia vuosia myöhemmin alkoi kaukainen, mutta tappiollinen sota painaa kaupunkia ja Leonoren isäntäperhettä. Heidän toimeentulonsa kuihtui ja osa palkollisista lähetettiin tiehensä. Leonore oli yksi heistä; kostein silmin hän hyvästeli Agneten ja lähti etsimään uutta pestiä. Onneksi lisääntynyt sotilastoiminta tarkoitti myös työtä: Leonore palkattiin pyykkäriksi armeijan linnakkeeseen. Jos aikaisempi työ oli ollut puuduttavaa, oli uusi tehtävä suorastaan vaarallinen. Leonore sai jatkuvasti olla varuillaan sotilaiden keskellä, jotka eivät turhaan kunnioittaneet alhaista pyykkärityttöä ja halusivat purkaa turhautumisensa mihin tahansa. Elämä alkoi muuttua levottomaksi — ja tämä huipentui talvella 2209. Kaikki kärsivät nälästä ja taudeista. Leonoren venyttyä kuukausia äärirajoilleen, hän tajusi, ettei kukaan enää odottanut hänen noudattavan velvollisuuksiaan. Hänelle ei riittäisi palkkaa, ei ruokaa. Nainen liittyi epätoivoisena kaupungissa kierteleviin irtolaisiin.
Tätä seurannut aika oli sekava. Miten Leonore selvisi päivästä toiseen hengissä, sitä hän ei tiennyt. Hän nukkui mistä ikinä löysikin turvallisen sopen, varasti ja kerjäsi ruokansa. Toisinaan hän lyöttäytyi jonkun ehdottelevan miehen matkaan. Pitkittynyt nälkä toi mukanaan kuumeen, joka nousi uudestaan ja uudestaan. Jossain vaiheessa Leonore alkoi kuulemaan ääniä ja näkemään asioita, joita muut eivät havainneet. Kauhukuvia, hirviöitä, maailmanloppua enteileviä ilmestyksiä — mutta myös toivoa, hurmoksellisia näkyjä. Nainen saattoi viettää päiväkausia unelmissaan, joissa tuntuivat Jumalat itse ojentavan kätensä häntä kohti. Leonore, joka ei ollut uhrannut uskon asioille koskaan elämässään valtavasti huomiota, kävi läpi jonkinlaisen henkisen muodonmuutoksen. Yhtäkkiä hän ei välittänyt nälästä tai kivuista, todellinen maailma tuntui etäiseltä ja usvaiselta.
Käänne naisen elämään tuli yllättävältä taholta. Eräänä päivänä hän oli saanut seurakseen hairahtuneen munkin. Miehen kollega — joka oli toveriaan paljon hurskasmielisempi — yllätti heidät itseteossa ja kiskoi raivostuneena molemmat rangaistavaksi haureudesta. Kaupungissa sattui olemaan paikalla Äidin rakkauden sisarkunnan edustaja, kokenut papitar, joka sai eteensä hourailevan Leonoren. Nälkiintynyt nainen julisti juuri löytämäänsä uskoa ja anoi mahdollisuutta sovittaa syntinsä keinolla millä hyvänsä. Kenties väärin kohdistetusta säälistä papitar ehdotti Leonoren kuljettamista hänen saattueensa mukana Ganosportiin — ja Käden saarelle, jossa tämä saisi kärsiä rangaistuksensa muiden langenneiden naisten kanssa. Matkan aikana Leonore tuskin tiedosti, mitä hänen ympärillään tapahtui. Vasta toivuttuaan saarella joitakin viikkoja alkoi hänen sairautensa hellittää sen verran, että nainen käsitti täysin, mitä hänelle oli tapahtunut.
Tervehdyttyään hieman Leonore joutui osallistumaan sisarkunnan rangaistuslaitoksen töihin. Hänen kuparinruskeat hiuksensa kynittiin lyhyiksi. Vaikka olot olivatkin kurjat, sai nainen lohtua tavallisesta työnteosta ja hiljaisesta miljööstä kaikkien kauhunsekaisten aikojen jälkeen. Pitkään Leonoren uutukainen usko ajoi häntä eteenpäin, se sytytti hänet pohtimaan elämänsä merkitystä ja vaatimaan kiihkeästi itseltään uhrautumista muiden hyväksi. Kärsittyään rangaistuksensa naisella oli vain yksi ajatus mielessään: hän valitsisi papittaren tien, jos sille vain suinkin kelpaisi. Päätöstä helpotti se, että hän ei olisi ikimaailmassa voinut enää palata kotiinsa, eikä hän uskonut kenenkään huolivan häntä vaimokseen. Niin Leonore astui Äidin rakkauden sisarkunnan noviisiksi vuonna 2215. Hän sai vielä toisinaan uusia näkyjä, kunnes ne harvenivat — ja lopulta päättyivät kokonaan.
Tätä seurannut aika oli sekava. Miten Leonore selvisi päivästä toiseen hengissä, sitä hän ei tiennyt. Hän nukkui mistä ikinä löysikin turvallisen sopen, varasti ja kerjäsi ruokansa. Toisinaan hän lyöttäytyi jonkun ehdottelevan miehen matkaan. Pitkittynyt nälkä toi mukanaan kuumeen, joka nousi uudestaan ja uudestaan. Jossain vaiheessa Leonore alkoi kuulemaan ääniä ja näkemään asioita, joita muut eivät havainneet. Kauhukuvia, hirviöitä, maailmanloppua enteileviä ilmestyksiä — mutta myös toivoa, hurmoksellisia näkyjä. Nainen saattoi viettää päiväkausia unelmissaan, joissa tuntuivat Jumalat itse ojentavan kätensä häntä kohti. Leonore, joka ei ollut uhrannut uskon asioille koskaan elämässään valtavasti huomiota, kävi läpi jonkinlaisen henkisen muodonmuutoksen. Yhtäkkiä hän ei välittänyt nälästä tai kivuista, todellinen maailma tuntui etäiseltä ja usvaiselta.
Käänne naisen elämään tuli yllättävältä taholta. Eräänä päivänä hän oli saanut seurakseen hairahtuneen munkin. Miehen kollega — joka oli toveriaan paljon hurskasmielisempi — yllätti heidät itseteossa ja kiskoi raivostuneena molemmat rangaistavaksi haureudesta. Kaupungissa sattui olemaan paikalla Äidin rakkauden sisarkunnan edustaja, kokenut papitar, joka sai eteensä hourailevan Leonoren. Nälkiintynyt nainen julisti juuri löytämäänsä uskoa ja anoi mahdollisuutta sovittaa syntinsä keinolla millä hyvänsä. Kenties väärin kohdistetusta säälistä papitar ehdotti Leonoren kuljettamista hänen saattueensa mukana Ganosportiin — ja Käden saarelle, jossa tämä saisi kärsiä rangaistuksensa muiden langenneiden naisten kanssa. Matkan aikana Leonore tuskin tiedosti, mitä hänen ympärillään tapahtui. Vasta toivuttuaan saarella joitakin viikkoja alkoi hänen sairautensa hellittää sen verran, että nainen käsitti täysin, mitä hänelle oli tapahtunut.
Tervehdyttyään hieman Leonore joutui osallistumaan sisarkunnan rangaistuslaitoksen töihin. Hänen kuparinruskeat hiuksensa kynittiin lyhyiksi. Vaikka olot olivatkin kurjat, sai nainen lohtua tavallisesta työnteosta ja hiljaisesta miljööstä kaikkien kauhunsekaisten aikojen jälkeen. Pitkään Leonoren uutukainen usko ajoi häntä eteenpäin, se sytytti hänet pohtimaan elämänsä merkitystä ja vaatimaan kiihkeästi itseltään uhrautumista muiden hyväksi. Kärsittyään rangaistuksensa naisella oli vain yksi ajatus mielessään: hän valitsisi papittaren tien, jos sille vain suinkin kelpaisi. Päätöstä helpotti se, että hän ei olisi ikimaailmassa voinut enää palata kotiinsa, eikä hän uskonut kenenkään huolivan häntä vaimokseen. Niin Leonore astui Äidin rakkauden sisarkunnan noviisiksi vuonna 2215. Hän sai vielä toisinaan uusia näkyjä, kunnes ne harvenivat — ja lopulta päättyivät kokonaan.
Nykytilanne
Leonore asuu Äidin rakkauden sisarkunnan luostarissa Käden saarella ja valmistautuu tulevaisuuteensa papittarena — muttei ilman epäröintiä. Nainen pohtii ankarasti, onko hänestä todella palvelemaan koko elämällään Jumalia: näkyjen loputtua on Leonoren luottamus omaan uskoonsa kariutunut. Toisaalta hän nauttii luostarielämän yksinkertaisista rutiineista ja kilvoittelusta, toisaalta hän epäilee olevansa liian heikko ja saastunut papittareksi. Tällä hetkellä nainen on papitarnoviisi ja hänen kuuluisi pyrkiä kohta apusisareksi; päätös, jota hän on lykännyt toistuvasti. Silloin harvoin kuin Leonore pääsee käymään mantereella, hän tekee matkan muitten sisarten seurassa ja auttaa kaupungissa sairaiden hoidossa tai muissa vastaavissa hyväntekeväisyystehtävissä.
Tekstit © pasadena
Kuvat © pasadena